Magdalena Hain juhlapuhe – Lukuklaanin pääpalkintotilaisuus 7.3. Helsingissä

Ihan ensimmäiseksi haluan onnitella kaikkia Lukuklaanin koulukirjastokilpailuun osallistuneita ja erityisesti tietenkin voittajia ja palkittuja! Melkein 450 koulua! Mikä mieletön määrä ritareita, korppeja, narreja, vaeltajia ja tähystäjiä! On ollut ilo ja kunnia osallistua projektiin kirjailijana.
Tänään minut on kutsuttu puhumaan teille lukemisesta ja lukutaidosta. Se onkin aihe, josta on sanottu paljon. Aika usein me aikuiset lähestymme lukemista huolen näkökulmasta.

Olemme huolestuneita siitä, miten paljon tai vähän lapset lukevat.
Olemme huolissamme siitä, että lapset ovat liian paljon koneella ja liian vähän nenä kiinni kirjassa.
Puhumme lukemisesta samalla tavoin kuin ennen vanhaan kalanmaksaöljyn ottamisesta: ”Suositusten mukaan päivittäin pitää lukea 20 sivua dekkaria! Pitää tehdä 50 reisilihasharjoitusta ja kääntää sivua 130 kertaa!”

Lukemisesta on meille aikuisille, ehkä vähän varkain, tullut asia, jota suoritetaan.
”Lukemalla sinusta tulee isona hyvä ihminen!”
Mutta tavallaan me aikuiset, jotka puhumme lukemisesta niin kuin vitamiinien ottamisesta, olemme toki myös oikeassa. Lukutaito ei ole jotain, minkä kaikki maagisesti noin vain osaisivat. Se on taito, joka täytyy opetella.

Kun lapsi menee kouluun, hänelle opetetaan A, B ja C. Kun hän kasvaa, hän oppii lukemaan lauseita, virkkeitä ja lopulta tarinoita. Kun hänestä tulee tarpeeksi iso, hän oppii ymmärtämään, että voi sanoa yhtä asiaa ja tarkoittaa ihan toista.

Se, joka osaa lukea A:n, B:n ja C:n, on lukutaidon alussa. Se, joka osaa lukea asioita myös rivien välistä, ja se, joka uppoutuu tarinaan, ja se, joka erottaa valheet todesta, on todella oppinut lukemaan.

Mutta mitä muuta voisin sanoa lukemisesta? Mitä sellaista, mitä ei ole aiemmin sanottu?
Kirjailija Lemony Snicket, on sanonut: ”Älä koskaan luota kehenkään, jolla ei ole mukanaan kirjaa.”
Se tuntuu ehkä aika tiukalta ajatukselta, varsinkin nykyään! Mutta antakaas kun kerron teille kirjoista. Kirjathan ovat muutakin kuin paperia ja sanoja. Kirja saattaa näyttää vaarattomalta pikku esineeltä, mutta oikeasti…
Oikeasti kirja on seikkailu.
Oikeasti se on polku synkkään metsään.
Oikeasti se on linna, tai syvä meri, tai avaruus.
Oikeasti se on ystävyyttä.
Oikeasti se on jännitystä,
merirosvoja,
lohikäärmeitä
ja rakkautta.

Jokaisen kirjan kansien sisällä on tarina, ja jokaisen tarinan sisällä on maailma.
Lukuklaani-projektissa koululaiset pääsivät ideoimaan unelmiensa koulukirjastoa. Me kirjailijat tykkäämme tehdä tätä samaa: kuvata kirjoihimme kirjastoja, jopa kyllästymiseen asti. Mutta se johtuu siitä, että tavallaan me olemme kaikki kirjastolaitoksen kasvattilapsia. Kirjastot ovat aina olleet meidän elämässämme. Ne ovat olleet tärkeitä paikkoja.

Kun olin lapsi, kirjasto tuli minun luokseni. Joka viikko kirjastoauto kaartoi koulumme pihaan ja tarjosi meille hetken karheilla kokolattiamatoillaan. Löysimme sen syövereistä Neiti Etsiviä ja Ponitalli- ja Hituri-kirjoja. Nyt on vaikea ymmärtää, kuinka koko meidän kyläkoulumme mahtui autoon, mutta me olimme kuitenkin aika pieniä.

Tai kuka tietää, ehkä kaikkien niiden kirjojen mukana tuohon pitkään autoon oli muodostunut oma rinnakkaismaailmansa, joka oli suurempi kuin se, jonka tavallisilla aisteilla pystyy huomaamaan.
Kun olin nuori, menin kirjastoon omin päin. Silloin löysin sieltä kummituksia ja noitia, sitten dinosauruksia ja Rooman keisareita. Löysin naisfaarao Hatsepsutin, joka käytti tekopartaa, ja surullisen Anna Kareninan. Franz Kafkan Linna oli kirja, joka väänsi aivoni solmuun. Sen tekijä ei ollut ehtinyt kirjoittaa tarinaa loppuun. Kuinka voi olla kirja, joka loppuu kesken? Jolla ei ole loppua?! Kuinka turhauttavaa! Myöhemmin kirjoitin itse tällaisen kirjan, Mörkö Möön ja Mikko Pöön, jossa on kaksi alkua, muttei yhtään loppua.
Olen saanut siitä aika paljon palautetta.

Kirjasto oli myös paikka, jossa vietettiin aikaa kavereiden kanssa. Lukion hyppytunnilla siellä luettiin fantasiaa ja kauhua ja tehtiin läksyjä. Välillä me höpötimme ja räkätimme siellä niin paljon, että kirjastonhoitajan piti tulla komentamaan meidät hiljaisiksi. Minusta tämäkin oli tärkeää. Kirjasto oli turvallinen paikka. Lukulinnake.
Aikuisena minusta tuli sitten kirjailija.

Nyt huomaan, että kannan yhä mukanani jokaista kirjaa, jonka olen lukenut. Kaikki ne maailmat ja tarinat, joihin olen tutustunut siitä lähtien, kun opin lukemaan, ja jo ennen sitä, kun minulle luettiin, ovat yhä minussa.

On vaikea sanoa, kuka olisin ilman näitä aivoissani asustavia vampyyreitä ja tekopartaa kantavia naisfaaraoita ja ponitallin heppoja. Varmaan aika paljon tylsempi ihminen. Lisäksi kannan myös mukanani niitä kirjoja, jotka olen kirjoittanut, ja jotka vielä aion kirjoittaa. Niin paljon kirjoja, niin monta maailmaa, ja yksi pieni pää. (Ei ihme, että olen välillä hajamielinen!)
Ihan huomaamatta, kaiken sen lukemisen ohessa, kaikissa niissä kirjastoissa, minusta itsestäni on tullut kirjasto.

Palataan hetkeksi vielä Lemony Snicketiin.
Lemony Snicket käski olemaan luottamatta ihmisiin, joilla ei ole mukanaan kirjaa. Mutta kirja ei ole pelkkä esine. Kirja on seikkailu. Kirja on polku synkkään metsään. Kirja on linna, syvä meri, ja avaruus. Tällaisia kirjoja voi kantaa mukanaan niin monella tapaa. Kädessä – tai sydämessä.
Jokainen ihminen, joka lukee, kantaa mukanaan kaikkia lukemiaan kirjoja.
Joten voitte luottaa minuun, kun sanon: Lukeminen kannattaa. Ja se maistuu paljon paremmalta kuin kalanmaksaöljy.

Facebook Twitter
YLÄKOULU

Käytämme Lukuklaani.fi sivustolla evästeitä, jotta voisimme tarjota sinulle parhaan mahdollisen käyttökokemuksen. Jatkamalla sivuston selailua hyväksyt evästeiden käytön. Lisätietoa evästeistä. Lue lisää.

The cookie settings on this website are set to "allow cookies" to give you the best browsing experience possible. If you continue to use this website without changing your cookie settings or you click "Accept" below then you are consenting to this.

Sulje